Teoreettinen kehys
Eläinten hyvinvointiin liittyvät eettiset kiistat
Eläinten hyvinvointi on ollut kiihkeästi kiistelty asia sen ilmaantumisen jälkeen 1960-luvulla, eikä vähiten siksi, että se jotenkin "elvyttää" eettisiä kysymyksiä ihmisten suhteesta eläimiin ja eläimien asemasta.
Eläimen moraalinen status on väittelyn aihe, koska se avaa kysymyksen eläimen edusta ja ihmisten eettisestä vastuusta eläimistä. Ei ole mahdollista kyseenalaistaa eläinten hyvinvointia kyseenalaistamatta suhteen luomista eläimeen tuotannollisessa tarkoituksessa tappamalla se. Pitäisikö arvion eläinten hyvinvoinnista käsitellä lauman keskimääräistä yleistä hyvinvointia, vai pitäisikö antaa enemmän merkitystä muutamille kriittisessä tilanteessa oleville eläimille? Millä kriteereillä me määritämme eettisesti hyväksyttäviä toimenpiteitä eläimillä, vaikka ne aiheuttavatkin jossain määrin kärsimystä? Parannammeko me eläinten hyvinvointia perustuen keinoihin, standardeihin, jotka soveltuvat kaikkiin maataloustuotantojärjestelmiin, tai keskitymmekö me tuloksiin, inhimillisten toimenpiteiden seurauksiin eläimille säätämällä käytäntöjä ja toimenpiteitä? Kaikki nämä kysymykset myötävaikuttavat eettisiin asioihin, joita eläinten hyvinvointi tuo esiin.
Eläimien moraalisen statuksen heijasteleminen ja eettiset kysymykset, jotka rakentamamme suhde herättää, ovat osia valistuksesta juontuvaa länsimaista ajattelua. Se on itse asiassa erityinen tapa jäsennellä maailmaa, jota Descola [1] kutsuu naturalistiseksi, joka johtaa eettiseen huoleen eläinten hyvinvoinnista. Tämä tapa jäsentää maailmaa johtaa "tunnistamisten tekemiseen jakamalla ominaisuuksia heille, jotka ovat olemassa eri mahdollisuuksien perusteella yhdistää fyysisyys? (physicality?) toiseen määrittelemättömään henkilöön, ja sisäisyys? (interiority?), samanlainen tai erilainen kuin ne, joita on koettu jokaisen ihmisen toimesta". Toisin sanoen me tunnistamme samanlaisia biologisia omaisuuksia (physicality?) ihmisten ja eläimien välillä, mutta me kätkeydymme helpommin e inhimillisen poikkeuksen väittämän taakse kun on kyse tajunnasta, kulttuurista tai henkisyydestä (esimerkki interiority?stä) eläimistössä. Lopuksi eläinten hyvinvointi saa meidät epäilemään rajoja ihmisen ja eläimen välillä.
Eläimiä koskevan etiikan päävirrat länsimaisessa maailmassa yleensä, ja erityisesti Ranskassa, on eloisan kiistan aihe mitä tulee tapaan, jolla ihmis-eläin -suhdetta tarkastellaan. Kaikki eläimiä koskeva etiikka perustuu neljään mahdolliseen suuntautumiseen: deontologiseen, consequentialistiseen, affektivistiseen tai naturalistiseen (ks. kuva 1.).
Etiikka on deontologista, kun se pitää toimintaa hyvänä, jos se on yleismaailmallistettavissa? (universalizable), ja tehty velvollisuuden tai standardin kunnioituksen mukaisesti. Toisin sanoen mitä tahansa inhimillistä toimintaa arvioidaan sen mukaan noudattaako se ryhmän tai yhtiön etukäteen määrittelemiä velvollisuuksia ja standardeja. Animaalisen deontologian? kannattajat kutsuvat meitä määrittelemään käyttäytymisnormeja ja lakeja, jotka hallitsevat suhdettamme eläimiin.
Deontologinen etiikka vastustaa konsekuentialistista etiikkaa, joka arvioi inhimillisiä toimenpiteitä ainoastaan niiden seurauksien mukaan. Tällöin on kysymys siitä, millaisella seurauksella on merkitystä, ihmiselle koituvasta seurauksesta yksinään, vai ihmis-eläin -yhteisölle.
Kun deontologinen ja consequentialistinen etiikka vetoavat syyhyn, affektivistinen? etiikka jättää tunteille johtoaseman moraalisen päätöksen teossa.
Syyn asettaminen tunneta vastaan etiikkamme perustana on seikka, joka erottaa Hume : n ja Kant : in. Hume asettaa inhimillisen moraalisen tunteen ylimmäksi moraalisessa päätöksen teossa: "Näyttää ilmeiseltä, että inhimillisten tekojen lopullisia tarkoituksia ei voida koskaan, missään tapauksessa, esittää syyllä, vaan ne liittyvät kokonaan inhimillisiin tunteisiin, ilman mitään riippuvuutta älyllisistä kyvyistä. » [2].
Hume ei kyseenalaista syytä moraalisessa päätöksessä, mutta hänelle se on vain motiivi toiminnalle, "kylmä ja irrallinen", joka rajoittaa itseänsä ohjaamaan impulssia näyttämällä meille keinot, jotka on sovitettu tavoitteiden mukaan. Jos syy voi tunnistaa toden väärästä, se ei voi tunnistaa hyvää pahasta. Tunne suhteessa, jota ilmaistaan eläimen näkemisestä hyvinvoinnin tai pahanolontunteen tilassa, on moraalinen opas tämän affektivistisen? etiikan kannattajille.
"Varmasti syy, kun täysin autettu ja parannettu, saattaa riittää opettamaan meitä ominaisuuksien ja toimenpiteiden vahingollisessa tai hyödyllisessä taipumuksessa; se ei voi, kuitenkaan, riittää tuomitsemaan tai hyväksymään moraalisesti toimintaa (...) Mitä vaaditaan, on tunne (...). Tämä tunne voi olla tunnetta ihmiskunnan onnesta ja vastustusta sen kurjuutta kohtaan; (...) siksi syy opettaa meille monien toimenpiteiden taipumuksia, ja ihmiskunta tekee eron niiden hyväksi, jotka ovat käyttökelpoisia ja hyödyllisiä", [2].
Kant, toisin kuin Hume, ottaa huomioon, että tunteellinen impulssi, vaikka se olisi hyvä, voi johtaa epäoikeudenmukaisiin tekoihin. Hän väittää siksi, että hänen ei pitäisi tukeutua tunteellisuuteen vaan syyhyn.
"Rakkautta ei taipumuksena voida käskeä; mutta hyvän tekeminen pelkästään velvollisuudesta, ilman mitään taipumusta tehdä sitä, ja jopa silloin kun luonnollinen ja voittamaton vastenmielisyys vastustaa sitä, on käytännöllinen ja ei-patologinen rakkaus, joka on tahdossa, ei herkkyytensä kaltevuudessa, toiminnan periaatteessa, eikä säälin pehmentämisessä" [3].
Lopuksi muut filosofit epäilevät eettisiä lähestymistapoja, jotka sijoittavat ihmis-eläin -suhteen moraaliseen asemaan. Vastakohtana suhteelle, joka johtaa eläimien käyttöön tuotannon välineinä tai lemmikkieläiminä, he väittävät perustavansa moraalisen päätöksen ihmisen ja eläimen luonnollisuuden periaatteeseen. Nämä naturalistisen etiikan kannattajat pitävät meidän suhdettamme eläimiin meidän läntisissä yhteisöissämme haitallisena sekä ihmisille että eläimille. Ne ehdottavat eläinsuhteen palauttamista metsästäjä-keräilijä yhteiskunnissa vallinneeseen.
Eläinsuhteen etiikka ottaa, pääasiallisesti, deontologisen?, consequentialistisen?, affectivistisen? tai naturalistinen suhtautumistavan, tai joskus yrittää asettua näiden väliin. Lisäksi, ne asettuvat eläinkeskeisen, zoosentrisen, suuntautumisen (, joka korostaa eläintä ja sen hyvinvointia) ja ihmiskeskeisen suhtautumisen (, joka huomioi eläinten hyvinvoinnin, vain jos se kohtaa inhimillisen hyvinvoinnin) väliin.
Kuva 2. Eläinsuhteen eri etiikat, jotka elävöittävät filosofien välisiä väittelyjä ja maatalousmaailman ammattilaisia riippuen siitä, ovatko toimijat esim. kasvattajia, jakelijoita, kuluttajia, sotilasorganisaation jäseniä tai tutkijoita.
Abolitionistinen etiikka johtaa eläinten käytön hylkäämiseen.
Deontologistinen etiikka ehdottaa, kyseenalaistamatta eläinten käyttöä, käytön säätelyä lainopillisin standardein.
Welfaristis-utilitaristinen etiikka suosittaa arvioimaan toimiamme suhteessa globaaliin ihmisille ja eläimille tuotettuun hyvinvointiin.
Uus-felfaristinen etiikka suosittaa abolitionistisen ja deontologistiseln etiikan välimuotoa. Koska abolitionistinen etiikka ei ole sosiaalisesti hyväksyttyä, standardien asettaminen eläinten pidolle on ensimmäinen askel kohti eläinten vapauttamista.
Welfaristis-antroposentrinen etiikka ajaa eläinten hyvinvointia siinä määrin, että se suosii tuotantoa, kun taas, a-welfaristi-antroposentrinen etiikka pikemminkin pitää eläinten hyvinvointia rajoituksena ja epäedullisena tuotannolle.
Huolenpitoetiikka edistää meidän tunteidemme huomioonottamista suhteessa eläimiin tekemiimme valintoihin.
Antamisen ja takaisin antamisen etiikka näkee kasvattajan ja eläimen järjestelmänä jossa antaminen ja takaisin antaminen vuorottelevat.
Utilitaristis-naturalistinen etiikka kyseenalaistaa ihmisen eläinsuhteen, ja kutsuu uudelleen rakentamaan ”terveemmän” ja ”kypsemmän” suhteen, joka perustuu ihmisen ja eläimen luonnollisuuteen.
Kiistat tieteellisistä käsitteistä, jotka liittyvät eläinten hyvinvointiin
Eläinten hyvinvoinnin tieteelliseen kuvaukseen on esitetty eri käsitteitä on esitetty, mutta tieteellinen maailma ei hyväksy todella yksimielisesti mitään niistä. Sen havainnollistamiseksi on ehdotettu useita määritelmiä ja arviointimenetelmiä.
1. Terveyskriteerit ja tuotannon tehokkuus
Aikaisemmin eläinlääkärit ja viljelijät tarkastelivat eläinten hyvinvointia fyysisten ja ruumiillisten näkökohtien välityksellä. Tässä menettelytavassa terveyskriteerit, joita käytetään arvioimaan eläinten hyvinvointia, vaihtelevat tuotannon tyypin mukaan ja useimmiten osoittavat yhdistelmää epäsuotuisia tekijöitä: esimerkiksi rampuuden korkea esiintyminen lypsykarjassa saattaa olla seurausta alueen karusta maaperästä, riittämättömästä pahnojen määrästä ja monista karjanhoitoon liittyvistä tekijöistä. Näitä terveyskriteerejä voidaan täydentää kriteereillä, jotka osoittavat vaihtelua tuotannon tehokkuudessa, esim. heikentyneen ruumiinkuntoindeksin vaikutuksena vähentynyt maidontuotanto ja kasvu. Terveys- tai tuotantokriteerit ovat helposti tunnistetumpia, kun ongelma on merkittävä tai kun se vaikuttaa moniin eläimiin laumassa: ne ovat siksi kriteerejä, jotka saattavat ilmetä myöhemmin, ja ne ovat vähemmän herkkiä kuin käyttäytyminen. Kuitenkin näitä kriteerejä voidaan arvioida objektiivisesti maatila-asiakirjojen tiedoista, kuten laumakuolleisuudesta, joka on rekisteröity maatilarekisteriin, tai maitosolulukuarvoista maitorekisteristä, tai terveydentiladatasta. Kuitenkin tuotantokriteerit ovat monimutkaisia arvioida, koska tuotantotulos vaihtelee eläimen geneettisen taustan mukaan ja sitä voidaan kompensoida karjanhoitomenetelmillä. Näin ollen eläinten hyvä tuotantotaso ei takaa hyvinvoinnin korkeaa tasoa laumassa. Se ei myöskään kuvaa luotettavasti eläimen henkisen tilan muutosta.
2. Kivusta ja kärsimyksestä positiivisiin tunteisiin
Historiallisesti 19. vuosisadan toisen puoliskon aikana eläinten hyvinvointiliikkeet selvittivät eläimille aiheutettavaa kärsimystä ja olivat huolestuneita eläimen pahanolontunteesta.
Jotkut tutkijat [1] ehdottivat ottamaan huomioon eläimen hyvinvoinnin kärsimyksen tai kivun vähentämisen kautta. Eläimen hyvinvoinnin kunnioittaminen tarkoittaisi käytännössä sen pahanolontunteen välttämistä.
Kipu merkitsee epämiellyttävää tunnetta, joka liittyy todelliseen tai potentiaaliseen kudosvaurioon. Sillä voi myös olla psykosomaattinen alkuperä; tässä tapauksessa ei ilmene kudosvaurioita, vaikka yksilö tuntee fyysistä kipua.
Kivun edellytyksenä elävällä olennolla on kyky "ilmaista" henkistä kokemusta. Se tunnistetaan linnuissa ja nisäkkäissä, mutta sitä havaitaan myös selkärangattomilla, kuten mustekaloissa tai tietyillä äyriäisillä [2].
Kipu ja kärsimys rinnastetaan usein arkisessa puheessa. Kuitenkin, toisin kuin kipu, kärsimys merkitsee tietoisuutta tuskallisista ilmiöistä. Se ei välttämättä kuitenkaan merkitse fyysistä väkivaltaa. Tuskaisuus voi aiheutua pahanolontunteesta, joka johtuu eläimen elinolosuhteista.
Mihin perustuvat väitteet siitä, että tietyillä eläinlajeilla esiintyy kipua tai kärsimystä, ja toisilla ei? Heikosti kehittynyt aivojen kuorikerros kaloilla viittaa siihen, että ne eivät voi tuntea kipua myöhäisaivovaipan puuttumisen vuoksi. Kuitenkin, äskettäinen työ [3] on näyttänyt, että ne voivat tuntea epämukavuutta. On jopa ehdotettu, että kivun kokemus eläimillä, joilla on yksinkertaisemmat aivot kuin ihmisellä (myöhäisaivovaipan puuttuminen), olisi voimakkaampaa kivun säätelyjärjestelmän puuttumisesta johtuen.
Vaikka on vaikea todistaa kiistattomasti, että eläin kärsii, Sveitsin liittovaltion biotekniikan etiikkakomissio on julkaissut moraalisen suositukset kalojen käytössä, perustuen siihen, että yksikään tutkimus ei ole osoittanut kivuntuntemuksen puuttumista.
Kuitenkin pitäisikö kivun ja kärsimyksen, joka saattaa johtaa negatiivisten tunteiden vai tunteiden ilmaisuun, olla eläinten hyvinvoinnin ainoat kriteerit? Toisin sanoen onko eläinten hyvinvointi vain epämukavuuden puuttumista?
Voiko eläin ilmaista myös positiivisia tunteita? Grandin ja Johnson käsittelevät tätä [4]. Näille kirjoittajille eläimet tuntevat seitsemää tunnetta: tunteita, jotka ovat osa kaikkien nisäkkäiden tunteellista järjestelmää: kolme niistä tuottaa epämukavuutta: viha, pelko, paniikki, ja muut neljä hyvinvointia: seksuaalinen halukkuus, huolenpito, leikki ja uteliaisuus. Eläimen hyvinvointi ei näin ollen rajoitu vain negatiivisten tunteiden ilmaisemisen puuttumiseen.
Tarkastellessaan eläimen tunteellista tilaa, tutkijat [5] kuvaavat eläinten hyvinvointia elämänlaadun käsitteellä. Eläimen elämänlaatu määräytyy miellyttävien ja epämiellyttävien tunteiden elinaikaisen kokonaistasapainon perusteella. Tunteelliset kokemukset, joita ihmiset arvioivat, saattavat liittyä ravintoon, ympäristöön, terveyteen, kykyyn tietynlaiseen käyttäytymiseen (joka heijastaa ikävystymistä tai pettymystä) tai henkiseen tilaan (kuten nälän tai janon tuntemuksiin). Elämänlaadun mittaaminen on täynnä vaikeuksia, koska se käsittää kaikkien tunteellisten ilmaisujen listaamisen eläimen elämässä, punniten kunkin arvoa suhteessa niiden tärkeyteen elossasäilyvyyden tai hätätilan kannalta, painoittaen näitä lajista riippuen. Kuitenkin käsitys elämänlaadusta on sikäli hyödyllinen, että ajattelee eläimen hyvinvointia koko sen eliniän ajan, eikä rajoitu vain niihin hetkiin, jolloin eläin tulee luultavasti tuntemaan kärsimystä.
3. ”Toimeen tuleminen”: kyky tyydyttää tarpeitaan
Lähestymistavalla, joka pitää tunteita ja tuntemuksia keskeisinä osina eläinten hyvinvointia on se etu, että se ottaa huomioon sekä fyysisen että henkisen hyvinvoinnin näkökohdat. Ongelmana on kuitenkin se, että on mahdotonta päästä kiinni eläimen subjektiiviseen kokemukseen.
Toisaalta eläimellä, joka on huonossa kunnossa ei välttämättä tunne negatiivisia tunteita (esim. kun tietyt sairaudet vaikuttavat siihen, tai jos se ei kykene kasvamaan tai lisääntymään). Tällöin on esitetty käytettäväksi muita lähestymistapoja kuvata eläinten hyvinvointia, kuten eläimen kykyä ”tulla toimeen” (engl. cope) ympäristössään, eli sen kykyä voida tyydyttää tarpeitaan ja ylläpitää siten henkistä ja fyysistä vakauttaan [6].
Käyttäytyminen voi toimia varhaisena osoituksena hyvinvoinnin mahdollisesta alennustilasta. Eläimen käyttäytyminen voi ilmentää joko oikeaa tai epäsoveliasta sopeutumista olosuhteisiin. Käyttäytymistä voidaan pitää myös eläimen keinona mukautua olosuhteisiin. Stereotyyppistä käytöstä voidaan näin ollen pitää osoituksena pahanolontunteesta, mutta myös keinona taistella tätä pahanolontunnetta vastaan.
Esimerkiksi lypsylehmien makuultanousu- ja makuullepanokäytöksen on yleisesti hyväksytty ilmentävän karsinoiden oikeata mitoitusta. Lypsyhuoneeseen mennessä kieltäytyminen eteenpäin siirtymisestä voi viitata näkyvän esteen läsnäoloon kulkuväylällä. Vasikan suun käyttämistä voidaan käyttää mittaamaan syöttämisen vaikutuksia. Päävaikeus on oikean käyttäytymisindikaattorin valinnassa ja siihen vaikuttavien tekijöiden tuntemus. Eläinten välinen (sosiaalinen) käyttäytyminen on myös seurausta niiden ympäristön laadusta: esimerkiksi eläimien välillä ruokailutilanteissa toistuvasti ilmenevät kiistat voivat paljastaa kilpailutilanteen, joka voi johtua tilanpuutteesta. Kokeellinen tutkimus on kyennyt yhdistämään eläimien käyttäytymistä veri-, virtsa- ja sylkinäytteistä mitattuihin fysiologisiin vaihteluihin. Tämä vaihtelu (sykkeen kasvu, stressihormonitasot veressä ja syljessä) heijastavat stressiin liittyviä fysiologisia sopeutumismekanismeja, mutta niitä on hankala mitata ja niiden tulkinta on monimutkaista. Grandinin amerikkalaiselle lihainstituutille vuonna 1991 tekemästä työstä lähtien käyttäytymisindikaattorien käyttö on kehittynyt. Liukastumisia ja kaatumisia on myös käytetty itsearviointityökaluissa kuljetuksen tai teurastuksen laadun kehittämistä varten. Olkoon mittauksen tyyppi mikä tahansa eläinten käyttäytymisen havainnointi vaatii aiempaa koulutusta, jotta saadaan tarkkaa ja luotettavaa tietoa.
4. Luonnonmukaiset elinolosuhteet
Tässä menettelytavassa eläimen pitäisi voida elää sen luonnollisten tarpeiden ja käyttäytymisen [7]:n mukaisesti. Sellainen lähestymistapa johtaa pohtimaan luonnonympäristöä, jossa eläimet ovat kehittyneet. Ovatko hyvinvoinnin kannalta edulliset olosuhteet samat kotieläimille ja niiden villeille esi-isille. Miten domestikaatioprosessi vaikuttaa niihin?
5. Ihmis-eläinsuhde
Eläinten hyvinvoinnin analyysi voi sisältää myös ihmis-eläin- suhteen analyysin. Kasvattajan käyttäytymisellä päivittäisissä karjanhoitotilanteissa tai tiettyjen toimenpiteiden aikana on voimakas vaikutus eläimen käyttäytymiseen. Kuitenkin sen arvioimista käytetään vähäisessä määrin karjanhoidossa ja jotkut kasvattajat voivat olla haluttomia tähän, koska se kyseenalaistaa heidän omat toimintatapansa. Kuitenkin ihmis-eläin –suhteen käytäntöjen analyysi näyttää olevan tärkeä tekijä eläinten hyvinvoinnin parantamisessa.
Lopuksi, vaikka eläin antaakin viitteitä suhtautumisestaan elinolosuhteisiinsa käyttäytymisellään, hygieenisen tilansa ja sen fysiologisten arvojen vaihtelun kautta, näiden tulkinta voi olla vaikeaa näihin vaikuttavien useiden tekijöiden ja erilaisten sopeutumis- ja säätelyprosessien vuoksi. Hyvinvointi on niin moniulotteinen ja monimutkainen käsite, että näyttää mahdottomalta antaa kaiken kattavaa kriteerien listaa sen kuvaamisessa. Tieteellisessä tutkimuksessa näiden kriteerien määrä ja moniulotteisuus heijastavat vaikeutta esittää yhtenäistä teoriaa. Arviointikriteerien valinta ei ole objektiivista puolueetonta ja merkittävät erimielisyydet estävät yhtenäisten lausuntojen muotoilemista eri symposiumeissa ja tutkimusartikkeleissa.
Vaikka eläinten hyvinvointia voidaan kuvailla ainakin osittain, ongelmana on se, että ne ovat tulosten ihmisen yrityksestä tulkita ihmisestä poikkeavien tunteita. Siksi kasvattaja on avainasemassa eläimiensä hyvinvoinnin huomioon ottamisessa: niiden kanssa yhteydessä oleminen ja niiden tarkkailu on olennainen osa hänen ammatillista toimintaansa. Tekeekö tämä hänet suopeaksi eläinten hyvinvoinnin havainnolle? Onko hän hyvä arvioimaan eläimiensä hyvinvoinnin tilaa? Hänen havaintojensa laatu riippuu voimakkaasti hänen empatiakyvystään. Toisaalta on kysymys eläimen käyttäytymisen tulkitsemisesta välttämällä naiivia antropomorfismia, joka saa projisoimaan inhimillisiä ominaisuuksia eläimelle, mutta toisaalta siitä, ettei vähättele eläintä pelkäksi objektiksi.
Viitteet
[1] Chapouthier, G. (2010). La douleur sous l'angle de l'évolution des espèces. In J.L. Guichet (Ed.), Douleur animale, douleur humaine, données scientifiques, perspectives anthropologiques, questions éthiques. (pp. 230-243). Versailles : Quae.
[2] Magee, B. and Elwood, R. W. (2013). Shock avoidance by discrimination learning in the shore crab (Carcinus maenas) is consistent with a key criterion for pain. J. Exp. Biol. 216, 353-358.
[3] Sneddon, L.U, Braithwaite, V.A., & Gentle, M.J., (2014). Do fishes have nociceptors ? Evidence for the evolution of a vertebrate sensory system.
[4] Grandin, T., & Johnson, C. (2009). Animals make us human. Creating the best life for animals. New York : Mariner Books.
[5] Mc Millan, F.D. (2005). The concept of quality of life in animals. In F.D. Mc Millan (Ed.), Mental Health and well-being in animals, (pp. 183-200). UK : Blackwell Publishing.
[6] Broom, D.M. (2008). Welfare assessment and relevant ethical decisions: key concepts. Annual Review of Biomedical Sciences, 10, 79-90